Aate

Sielunelämä ja henki

Kristillisessä jumaluusopissa samoin kuin jokapäiväisessä puheessa sekoitetaan sielu ja henki toisiinsa. Puhutaan esimerkiksi ”sielunkyvyistä” ja ”hengenlahjoista” aivan kuin ne olisivat sama asia. ”Suuri sielu” merkitsee samaa kuin henkisesti kehittynyt jne.

Sielu ja henki ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä asiallisia kuin vesi ja tuli. Sielu on kreikassa psykhe ja henki pneuma, latinassa anima ja spiritus.

Sielun ja hengen toisiinsa sekoittamisesta on syntynyt se yleinen luulo, että sielu olisi sama asia kuin jalous, epäitsekkyys, puhtaus ja hyvyys ja että ihmiskunnan kehitys merkitsisi yhä suurempaa sielunelämän ylivaltaa.

Tämä sekaannus on myös johtanut suuren yleisön siihen harhaluuloon, ettei eläimillä olisi sielua ollenkaan. Tämän harhaluulon pohjalta kirjailija Minna Canth esittää eräässä kirjassaan kysymyksen, milloin miehet pitävät sellaisen kokouksen, jossa päätetään, ettei naisella sielua olekaan. Kysymys on näet ymmärrystä koskevista asioista.

Tuntuu omituiselta, että tällainen sekaannus on voinut tulla niin yleiseksi, vaikka esimerkiksi Uuden testamentin alkukielessä sielu ja henki erotetaan toisistaan niin selvästi. Paavali puhuu sielusta tavalla, joka osoittaa, että se ei käsitä henkisiä asioita (esim. 1. Kor. 2:14): ”Ei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä, jotka Jumalan hengen ovat…”, sanotaan vanhassa Raamatun käännöksessä. ”Luonnollinen” on tässä aivan väärä sana. Kyllä näet henki on yhtä luonnollinen kuin sielukin, vaikka se kuuluu toiseen elämänjärjestöön. Mutta juuri toiseen elämänjärjestöön kuuluminen tekee sielun niin erilaiseksi, että se on täysin kykenemätön siihen toimintaan, jota henki tekee.

Juuri sitä erilaisuutta tarkoitetaan esimerkiksi heprealaiskirjeessä (4:12), jossa – alkukielen mukaan – sanotaan: ”Jumalan sana on näet elävä ja voimakas ja jokaista kaksiteräistä miekkaa terävämpi ja tunkeutuen aina sielun ja hengen jaotukseen asti…”

Se Jumalan sana, joka voi tunkeutua sielun ja hengen jaotukseen eli erottaa nämä omaan olemisen osa-alueeseensa, ei ole minkäänlainen tunteellinen ”herätyssaarna”, jollaisia saadaan nykyään kuulla kaikenlaisissa hartausseuroissa, vaan se on ajatusmaailmaa korkeammasta henkimaailmasta tuleva, välitön havainto, jonka perille tajuntakeskus pääsee pitkällisellä työllä. ”Jumalan sana” on sama asia kuin itsessään ilmenemätön olemisen tila.

Kaikissa ”herätyssaarnoissa” ja yleensä puheissa, joista suuri yleisö pitää, on sielunelämä päätekijänä. Niissä on sangen pieni osa henkeä. Asianlaita on se, ettei hengestä voisi kukaan saarnata eikä puhua. Henkeä ei voi kukaan antaa muille ihmisille enempää kuin ottaa sitä itselleen. Se tulee itsestään tietynlaisen toiminnan tuloksena. Moni harras uskovainen sanoo ”Jumalan hengen olleen käsin kosketeltavasti läsnä” jossakin seurassa, missä herätyssaarnaaja puhui. Tuollainen uskovainen tarkoittaa – tietämättään – sielunelämää. Kaikkien ”hyvien” puheitten alkusyy ja perusta on astraalisessa eli sielunelämässä. Jos näet jostakin kokemuksesta innoissaan palaava kuulija osaisi tai ylimalkaan uskaltaisi olla rehellinen, niin hän epäilemättä sanoisi, miksi hän palasi sieltä niin hyvällä mielellä. Hän tunnustaisi saaneensa sielunravintoa ja olisi aivan oikeassa. Hänelle puhuttiin siellä niin, että hän alkoi luulla ja toivoa saavansa runsaammin kaikkea sitä hyvää, mikä ihmisten autuuden toivoon kuuluu. Hänelle ehkä vakuutettiin, että hänen on omaistensa sielun pelastukseksi rukoiltava vielä enemmän kuin tähän asti, ja hän tuli hyvilleen siitä, että hänen sukulaisillaan on pelastumisen mahdollisuus.

Sellainen ihminen, joka nauttii hyvistä saarnoista, ei tietysti ole kiinnostunut kaikkien hyvästä. Jos hän olisi, hän ei ehtisi koskaan valvomaan omaa hyväänsä.

Sielunelämän varsinainen luonne on asianomaisen sielunelämän keskuksen mahdollisimman suuri oma hyvä. Mutta koska sielunelämän olemukseen välttämättä kuuluu epärehellisyys, ei kukaan uskalla avoimesti tunnustaa kantaansa. Se väite, että sielunelämän olemukseen kuuluu epärehellisyys, lienee ikävä yllätys monelle. Mutta asiaa tutkiessaan voi huomata, että niin on laita. Epärehellisyys näet on tietoisen erilläänolon välttämätön ehto. Upporehellisyys pyyhkäisee pois kaikki ne rajat, jotka pitävät ”minut” erillään ”sinusta”, ”hänestä” jne.

Rehellisyydelle annetaan kyllä tunnustus, mutta tuo tunnustuksen antaminenkin kuuluu puolestaan siihen sielunelämän luontoon, joka on epärehellisyys. Sielunelämä näet verhoutuu itseään kauniimmalta näyttävään viittaan. Koska ihmiset tuntevat toiseksi tekeytymisen halun olevan ilmassa, he eivät kysy, mistä se johtuu, vaan käyttäytyvät vaistomaisesti sen mukaan.

Ne maailman kirjailijat, jotka ruoskivat aikakautensa paheita, ruoskivat itse asiassa sitä sielunelämän heikkoutta, että paheet tulevat ilmi. Ja paheita rangaistaan yksinomaan sen tähden, että niihin syylliset saadaan kiinni. Rangaistus ei tapahdu sen tähden, että joku tekee niin, vaan sen tähden, ettei hän ajan mittaan voi peittää tekojaan. Ei sielunelämä rankaise itseään enempää kuin koira puree itseään.

Teosofisen Seuran presidentti kirjoitti kerran: ”Yhdestoista käsky (oikeastaan kielto) kuuluu: Älä salli itsesi joutuvan kiinni.” Tämän käsky onkin sielunmaailman kaikkein tärkein, vaikka ei sitä ole otettu ”kymmenen käskyn” joukkoon, arvattavasti sen tähden, että se muutenkin tunnetaan niin hyvin.

Tätä samaa ”yhdettätoista käskyä” – sielunelämän ydintä – vastaan ovat monet kirjailijat nousseet, tietysti yhteisestä tottumuksesta, koska ihminen yleensä moittii toisessa sitä ”pahaa”, jota hän itsessään niin mielellään suosii. Niinpä roomalainen kirjailija Decimus Junius Juvenalis, joka eli ensimmäisen vuosisadan viime puoliskolla, sanoo eräässä teoksessaan:

”Probitas laudatur et alget” eli rehellisyyttä kiitetään, mutta siitä ei palkita.

Sanat ovat varsin sattuvia. Eihän yhdelläkään roomalaisella enempää kuin nykyajan suomalaisella ole mitään rehellisyyttä vastaan, kun puhutaan yleisen mielipiteen kannalta. Sama yleinen mielipide ylistää rehellisyyttä jonkinlaisena persoonattomuutena, mutta jos joku päättää esiintyä rehellisenä aina ja kaikkialla, niin häntä hyljeksitään ja kohdellaan niin kuin hän olisi tässä maailmassa outo olento, joka ei tahdo tietää mitään ”hyvästä mausta” ja ”kunniallisten ihmisten tavoista”.

”Probitas alget” voitaisiin kirjoittaa tunnuslauseena monen ylen rehellisen ihmisen mökin ovelle. Samoin tuo tunnuslause voitaisiin leimata niihin kirjoihin, jotka ”kunniallinen oikeus” kieltää julkaisemasta, kun kirjailija on teoksissaan kokeillut, soveltuvatko Juvenaliksen sanat meidän aikamme hyviin ihmisiin.

Mutta tällainen asiainmeno ei ole poistettavissa. Moni kyllä toivoo sellaista aikaa, jolloin rehellisyys vallitsisi maan päällä fyysisessä elämässä kaikkien ihmisten kesken. Mutta jotta se toive voisi toteutua, tulisi ihmisten olla vailla sielua. ”Terve” sielunelämä on itsessään epärehellinen. Meillä onkin käytössä sanonta, jonka esimerkiksi jo vanhat roomalaisetkin tunsivat ja joka kuuluu: ”Terve sielu terveessä ruumiissa.”

Mutta jos sielunelämässä alkaa näkyä rehellisyyden oireita, se on väistämättä sairas. Se on saanut ”tartunnan” henkimaailmasta. ”Terveeltä” sielunelämältä on turhaa odottaa sellaisia ominaisuuksia, joita Paavali luettelee rakkauden olemukseen kuuluvina (1 Kor. 13). Rakkaus ei näet kuulu sielun- vaan henkimaailmaan. Sielunmaailma on keskihakuinen (centripetalis), henkimaailma keskipakoinen (centrifugalis). Erotus on siis varsin jyrkkä.

Osoitukseksi siitä, kuinka sielunmaailma kammoaa keskipakoisuutta, mainittakoon vain sellainen tilanne, ettei jollakin täysi-ikäisellä ihmisellä ole missään omaa, edes tilapäistä kotia. Tällaiseen ihmiseen, joka yleensä on rutiköyhä, suhtaudutaan epäluulolla ja halveksien kaikkialla, ja jos viranomaisten huomio kiinnittyy häneen, häntä kohdellaan irtolaisena, joka on sama kuin jonkinlainen pahantekijä.

Tällaisen ihmisen ei välttämättä tarvitse olla henkisesti kehittyneempi kuin niitten, joilla on oma koti. Mutta jos kohtalo on pakottanut hänet kulkuriksi, niin tuo fyysisellä tasolla esiintyvä keskipakoisuuden muoto riittää sellaisenaan todistamaan, ettei sielunmaailma siedä keskipakoisuutta missään muodossa.

Mutta sittenkin toteutuu se monen toivo, että maailma tulee hyväksi ja jaloksi. Kuinka se toteutuu? Siten että ”vanhat sielut” kyllästyvät sielunelämään ja siirtyvät hengen tasolle. Tämä ”pahasta” pelastumisen keino on ainoa. Sielunelämää ei voi muuttaa itse henkikään, saati sielullinen ihminen. Mutta itse sielunelämän vallanalaisuudesta pois siirtyminen on mahdollista meille kaikille aikanaan, aivan saman välttämättömyyden mukaan kuin me olemme siirtyneet fyysisestä lapsuudesta kypsyneeseen ikään.

Mutta samoin kuin meidän jälkeemme syntyy yhä uusia lapsia fyysiseen maailmaan, samaten syntyy sielumaailmaan lakkaamatta uusia asukkaita siitä huolimatta, että me olemme siirtyneet siitä pois.

Henkimaailmassa ihminen voi käytännössä toteuttaa ne suuret toiveensa, joita hän sielunelämässä ollessaan tuntee joskus vilahdukselta. Siellä hän ei enää esiinnykään niin kuin haluaisi hävittää sielumaailman oikeudet, vaan hän käyttää voimansa juuri sen palvelemiseen. Ja tämän palvelemisen tuloksena sielumaailman jotkut vanhemmat asukkaat saavat sen ”tartunnan”, joka aika ajoin kääntää heidän katseensa henkeen.

Tietäjä — maaliskuu 1914

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.